Da abcity.it

 (sezione in finlandese)



Il prologo dalla sezione in finlandese

 

Lokakuussa 1987 tyhjennettiin CRB:n toisessa kerroksessa sijaitseva huone. Sinne sijoitettiin kahdeksan nuorta neitosta, joiden tehtävänä oli vastata puhelimeen ja kerätä lukijoiden mielipiteet. Kysymys kuului: pitääkö Mami Janen kuolla?
Neljä kahdeksasta neitosesta oli CRB:n palveluksessa, kaksi oli sosiaalipalvelujen lähettämää ja yksi oli toimitusjohtajan veljentytär. Kahdeksas tyttö oli noin kolmekymmentävuotias ja kotoisin Pomonasta. Hän oli voittanut harjoittelupaikan vastattuaan täsmälleen oikein radiokilpailun kysymykseen: "Mitä Ballon Mac vihaa eniten maailmassa?" ("Hammaskiven poistoa.") Hänellä oli aina mukanaan pieni nauhuri. Silloin tällöin hän pani sen päälle ja puhui jotakin mikrofoniin.
Hänen nimensä oli Shatzy Shell.
Äänestyksen kahdentenatoista päivänä kello 10.45 -- kun Mami Janen kuolemaa kannattavia oli 64 % ja sitä vastustavia 30 % (loput 6 % oli soittanut sanoakseen, että heidän puolestaan kaikki saisivat painua helvettiin) -- Shatzy Shellin puhelin soi kahdennenkymmenenensimmäisen kerran. Hän kirjoitti edessään olevaan kaavakkeeseen numeron 21 ja nosti kuulokkeen. Tuloksena oli seuraava keskustelu.
-- CRB, hyvää päivää.
-- Päivää, onko Diesel jo tullut?
-- Kuka?
-- Okei, hän ei ole vielä tullut…
-- Tämä on CRB, hyvä herra.
-- Tiedän sen.
-- Olette varmaan erehtynyt numerosta.
-- Ei toki, kaikki on niin kuin pitää. Kuunnelkaa nyt…
-- Herra…
-- Niin?
-- Soititte CRB:hen, ja meneillään on äänestys siitä, pitääkö Mami Janen kuolla.
-- Kiitos vain, tiedän sen.
-- Voisitteko sitten ystävällisesti sanoa nimenne?
-- Ei minun nimelläni ole merkitystä…
-- Teidän täytyy kertoa nimenne, käytäntö on sellainen.
-- Okei, okei… Gould. Nimeni on Gould.
-- Siis herra Gould.
-- Hyvä on: herra Gould. Mutta jos nyt saisin…
-- Onko Mami Janen kuoltava?
-- Anteeksi kuinka?
-- Teidän pitäisi sanoa mielipiteenne…pitääkö Mami Janen kuolla vai ei.
-- Voi luoja…
-- Kyllähän te tiedätte kuka Mami Jane on?
-- Tietysti tiedän, mutta…
-- Teidän ei tarvitse muuta kuin sanoa, pitääkö…
-- Voisitteko kuunnella minua hetken?
-- Tietenkin.
-- Olkaa niin kiltti ja vilkaiskaa ympärillenne.
-- Minäkö?
-- Te juuri.
-- Täälläkö?
-- Aivan niin, huoneessa jossa olette. Olkaa niin hyvä.
-- Okei, nyt katselen ympärilleni.
-- Hyvä. Näettekö kenties pojan, jonka tukka on ajettu millinkoneella ja joka pitää kädestä suurta kaveria -- siis tosi isoa tyyppiä, jonkinlaista jättiläistä, jolla on valtavat kengät ja vihreä pusakka?
-- Ei, enpä luule näkeväni.
-- Oletteko ihan varma?
-- Kyllä, aivan varma.
-- Hyvä. Sitten he eivät ole vielä tulleet.
-- Ei.
-- Okei, nyt haluan sanoa teille jotain.
-- No?
-- Nuo kaksi eivät ole ilkeitä.
-- Eivätkö?
-- Ei. Kun he tulevat, he luultavasti ryhtyvät hajottamaan paikkoja, ja todennäköisesti ottavat puhelimen johdon ja kietovat sen kaulanne ympärille, tai jotain vastaavaa, mutta he eivät ole pahoja poikia, heillä vain…
-- Herra Gould…
-- Niin?
-- Saanko kysyä minkä ikäinen olette?
-- Kolmentoista.
-- Kolmentoista?
-- No jos ollaan ihan täsmällisiä niin…kahdentoista.
-- Kuulehan Gould, sattuisiko äitisi olemaan lähistöllä?
-- Äiti lähti tiehensä neljä vuotta sitten. Hän asuu nykyisin yhden professorin kanssa, joka tutkii kalojen käyttäymistä. Etologin siis, jos käytetään täsmällistä nimitystä.
-- Sepä ikävää.
-- Älkää olko pahoillanne, elämä on sellaista. Ei sille mitään voi.
-- Todellako?
-- Ihan todella. Ettekö usko?
-- Kyllä, niin se kai on…en oikein tiedä. Voin kuvitella että niin se on.
-- Valitettavasti se on täsmälleen niin.
-- Sinä siis olet kaksitoistavuotias?
-- Täytän huomenna kolmetoista.
-- Hienoa.
-- Hienoa.
-- Hyvää syntymäpäivää, Gould.
-- Kiitos.
-- Huomaat miten kivaa on olla kolmentoista vanha.
-- Toivottavasti.
-- Toivotan sinulle paljon onnea, ihan totta.
-- Kiitos.
-- Ei kai isäsi satu olemaan paikalla?
-- Ei. Hän on töissä.
-- Niinpä tietysti.
-- Isä on armeijan palveluksessa.
-- Sehän on hienoa.
-- Onko teidän mielestänne kaikki aina hienoa?
-- Anteeksi kuinka?
-- Onko teidän mielestänne kaikki aina hienoa?
-- Kyllä kai… luulen niin.
-- Hienoa.
-- Tarkoitan, että ajattelen usein niin.
-- Se on hyvä juttu.
-- Niin käy kaikkein oudoimmissakin tapauksissa.
-- Minusta se on tosi hyvä, ihan totta.
-- Pysähdyin kerran syömään tienvarsikuppilassa kaupungin ulkopuolella. Menin sisään ruokalaan ja asetuin jonoon. Kassalla oli vietnamilainen, joka ei ymmärtänyt juuri mitään eikä jono liikkunut yhtään eteenpäin. Kun joku pyysi hampurilaista, hän kysyi Mitä? -- ehkä hän oli ensimmäistä päivää töissä, mene tiedä. Ryhdyin katselemaan ympärilleni ruokalassa. Siellä oli viisi tai kuusi pöytää, ihmisiä syömässä. Monia erinäköisiä kasvoja, jokaisella edessään jotain erilaista syötävää: kyljys, sämpylä, chili con carne. Kaikki söivät, ja jokainen oli pukeutunut niihin vaatteisiin, joihin oli halunnut pukeutua: oli noussut aamulla vuoteesta ja valinnut mitä panisi päälleen. Punaisen puseron ja poven kohdalta kireän leningin, ihan juuri mitä halusi panna ylleen. Nyt he olivat siinä, ja jokaisella oli elämä takanaan ja edessään, he olivat läpikulkumatkalla kuppilassa, seuraavana päivänä he alkaisivat kaiken alusta: sininen pusero, pitkä mekko. Vaaleatukkaisen pisamanaaman äiti oli varmasti jossain sairaalassa, kaikki veriarvot pielessä, mutta siinä hän istui ja erotteli tummat ranskanperunat muista, lukien lehteä, joka oli tuettuna bensapumpun muotoiseen suola-astiaan. Yksi oli pukeutunut baseball-tamineisiin, vaikka ei varmasti ollut käynyt kentän lähelläkään moneen vuoteen. Hänellä oli poikansa mukanaan, pikkupoika, ja isä läimäytteli häntä koko ajan hellästi päähän ja niskaan. Poika suoristi yhä uudelleen pienen baseball-lakkinsa, ja taas isä pöllytti sen paikaltaan, ja samalla he jatkoivat syömistä. Seinällä heidän yläpuolellaan oli tv-vastaanotin, joka oli kiinni. Kadun melu aaltoili sisään. Yhdessä nurkassa istui kaksi erittäin tyylikästä tyyppiä, kaksi harmaapukuista miestä; toinen heistä itki, sen näki aivan selvästi. Tuntuu järjettömältä, mutta hän todella istui pihvi ja perunoita edessään ja itki hiljaa, toinen taas söi järkähtämättä pihviään kunnes nousi ylös, haki viereisestä pöydästä ketsuppipullon, palasi paikalleen ja varoen tahraamasta harmaata pukuaan kaatoi siitä hiukan toisen, sen itkevän miehen, lautaselle. Sitten hän kuiskasi tälle jotain, en tiedä mitä, sulki ketsuppipullon ja jatkoi syömistä. Nuo kaksi siellä nurkassa, ja kaikki muu ympärillä, maahan tallattu kirsikkajäätelöannos ja wc:n ovella kyltti, jossa luki epäkunnossa.
Katsoin tuota kaikkea ja tietysti olisi pitänyt ajatella miten oksettavaa, niin oksettavan surullinen näky se oli, mutta sen sijaan minulle kävi aivan päinvastoin kun seisoin jonossa ja vietnamilainen kassa ei edelleenkään ymmärtänyt yhtään mitään: ajattelin taivas miten ihanaa ja minun teki jopa hiukan mieli nauraa, hitto miten ihanaa tämä kaikki on, aivan kaikki viimeistä maahan tallattua leivänmurua ja rasvaista lautasliinaa myöten. En tiennyt miksi, mutta tiesin varmasti, että tuo kaikki oli kirotun ihanaa. Järjetöntä, vai mitä?
-- Outoa.
-- Ihan hävettää kertoa tuollaista.
-- Miksi?

1

-- En tiedä…eivät ihmiset yleensä kerro mitään tuollaista…
-- Minä pidin siitä.
-- Älä viitsi…
-- Ihan totta pidin, varsinkin siitä ketsuppijutusta…
-- Hän tarttui pulloon ja kaatoi siitä vähäsen toisen lautaselle…
-- Aivan niin.
-- Hän oli pukeutunut kokonaan harmaaseen.
-- Hassua.
-- Niin.
-- Niin.
-- Gould?
-- Mitä?
-- Olen iloinen että soitit.
-- Hei, odota...
-- Täällä minä olen.
-- Mikä sinun nimesi on?
-- Shatzy.
-- Shatzy.
-- Nimeni on Shatzy Shell.
-- Shatzy Shell.
-- Kyllä.
-- Eikä siellä ole ketään, joka yrittää kietoa puhelimen johtoa kaulasi ympärille, eihän?
-- Ei ole.
-- Kun he tulevat, muistathan etteivät he ole ilkeitä?
-- Saat nähdä, etteivät he tule.
-- Älä ole niin varma, kyllä he tulevat…
-- Minkä takia, Gould?
-- Diesel palvoo Mami Janea. Ja hän on kaksi metriä neljäkymmentäseitsemän senttiä pitkä.
-- Hienoa.
-- Riippuu tilanteesta. Kun hän on hyvin vihainen, hän ei ole ollenkaan upea.
-- Onko hän nyt hyvin vihainen?
-- Olisit itsekin vihainen, jos pitäisi äänestää Mami Janen tappamisesta, ja Mami Jane olisi ihanneäitisi.
-- Mutta sehän on vain lukijaäänestys, Gould.
-- Diesel sanoo, että se on petosta. Itse asiassa kustantaja päätti jo kuukausia sitten, että Mami Jane kuolee, ja äänestys järjestettiin vain lukijoiden hämäämiseksi.
-- Hän saattaa kyllä erehtyä.
-- Diesel ei ole koskaan väärässä. Hän on jättiläinen.
-- Miten paljon jättiläinen?
-- Erittäin paljon.
-- Seurustelin kerran yhden tyypin kanssa, joka saattoi panna pallon koriin nousematta edes varpailleen.
-- Ihanko totta?
-- Mutta työkseen hän repi leffalippujen kantoja.
-- Rakastitko häntä?
-- Miksi sinä tuollaista kysyt, Gould?
-- Sanoit että seurustelit hänen kanssaan.
-- Kyllä, me oltiin yhdessä. Kaksikymmentäkaksi päivää.
-- Mitä sitten tapahtui?
-- En oikein tiedä...kaikki oli vähän monimutkaista. Ymmärrätkö?
-- Ymmärrän...Dieselille kaikki on myös vähän monimutkaista.
-- Niin se vain on.
-- Hänen isänsä piti teettää hänelle vessanpönttö mittojen mukaan, se maksoi omaisuuden.
-- Johan minä sanoin, kaikki on vähän monimutkaista.
-- Totta. Kun Diesel yritti mennä kouluun, Tatonissa, hän saapui paikalle aamulla…
-- Gould?
-- Niin?
-- Voitko odottaa hetken, Gould?
-- Okei.
-- Älä sulje puhelinta, ethän?
-- Okei.
Shatzy Shell painoi puhelimen nappia, joka pitää linjan auki. Sitten hän kääntyi katsomaan mieshenkilöä, joka seisoi pöydän vieressä ja tarkkaili häntä. Mies oli kehittämis- ja myynninedistämisosaston päällikkö. Hänen nimensä oli Bellerbaumer. Hän kuului ihmisiin, jotka imeskelevät silmälasinsankaa.
-- Herra Bellerbaumer?
Herra Bellerbaumer rykäisi selvittääkseen kurkkunsa.
-- Neiti hyvä, ymmärtääkseni puhutte jättiläisistä.
-- Aivan oikein.
-- Puhelunne on kestänyt kaksitoista minuuttia ja te puhutte jättiläisistä.
-- Kaksitoista minuuttiako?
-- Eilen keskustelitte kaikessa rauhassa kaksikymmentäseitsemän minuuttia pörssivälittäjän kanssa, joka lopulta kosi teitä.
-- Hän ei tiennyt kuka Mami Jane on, ja minun täytyi…
-- Edellisenä päivänä roikuitte puhelimessa tunnin ja yksitoista minuuttia ja korjasitte jonkun kirotun pikkupojan läksyjä. Lopulta saitte vastaukseksi: miksette tapa Ballon Macia?
-- Siinä voisi olla itua, ajatelkaapa asiaa.
-- Neiti hyvä, tuo puhelin on CRB:n omaisuutta, ja teille maksetaan siitä, että esitätte yhden ainoan kysymyksen: Pitääkö Mami Janen kuolla?
-- Yritän tehdä parhaani.
-- Niin minäkin. Joten erotan teidät palveluksesta, neiti Shell.
-- Anteeksi kuinka?
-- Minun on pakko erottaa teidät, neiti.
-- Oletteko vakavissanne?
-- Olen pahoillani.
-- …
-- …
-- …
-- …
-- Herra Bellerbaumer?
-- Niin?
-- Haittaako jos puhun puhelun loppuun?
-- Minkä puhelun?
-- Linjalla on poika, joka odottaa.
-- …
-- …
-- Puhukaa vain puhelu loppuun.
-- Kiitos.
-- Olkaa hyvä.
-- Gould?
-- Haloo?
-- Minun täytyy varmaan lopettaa.
-- Okei.
-- Sain juuri potkut.
-- Hienoa.
-- En ole siitä niin varma.
-- No, ainakaan ne eivät kurista sinua.
-- Ketkä?
-- Diesel ja Poomerang.
-- Se jättiläinenkö?
-- Jättiläinen on Diesel. Poomerang on se toinen, jolla ei ole tukkaa. Hän on mykkä.
-- Poomerang.
-- Juuri niin. Hän on mykkä. Hän ei siis puhu. Kuulee kyllä muttei puhu.
-- Heidät pysäytetään sisäänkäynnin luona.
-- Yleensä ne kaksi eivät pysähdy koskaan.
-- Kuule Gould…
-- Niin.
-- Pitääkö Mami Janen kuolla?
-- Painukoot kaikki helvettiin.
-- "En osaa sanoa." Okei.
-- Saanko sanoa yhden asian, Shatzy?
-- Minun on nyt mentävä.
-- Yksi juttu vain.
-- No sano sitten.
-- Se ruokala maantien varrella...
-- Niin…
-- Ajattelin, että se voisi olla kiva paikka...
-- Nojaa…
-- Voisin pitää siellä syntymäpäiväjuhlat.
-- Missä mielessä?
-- Huomenna on syntymäpäiväni…voisimme mennä kaikki yhdessä sinne syömään, ehkä ne kaksi harmaapukuista ovat vielä siellä, ne ketsuppityypit.
-- Aika kummallinen ajatus, Gould.
-- Sinä, minä, Diesel ja Poomerang. Minä tarjoan.
-- Enpä oikein tiedä.
-- Voin vannoa että se on hyvä ajatus.
-- Ehkä.
-- 85567418.
-- Mikä se on?
-- Puhelinnumeroni. Soita minulle jos se sopii, okei?
-- Ei uskoisi, että olet kolmetoistavuotias.
-- Täytän vasta huomenna kolmetoista, jos ollaan tarkkoja.
-- Niinhän se oli.
-- Asia on sitten sovittu.
-- Kyllä.
-- Hyvä on.
-- Gould?
-- Niin?
-- Hei sitten.
-- Hei Shatzy.
-- Hei hei.
Shatzy Shell painoi nappia ja sulki puhelimen. Häneltä meni vähän aikaa panna tavaransa laukkuun. Laukku oli keltainen ja siihen oli kirjoitettu Pelastakaa maapallo lakatuilta varpaankynsiltä . Hän otti mukaansa myös Walt Disneyn ja Eva Braunin kehystetyt valokuvat. Ja pienen nauhurin, jota hän kuljetti aina mukanaan. Silloin tällöin hän pani sen päälle ja puhui jotakin mikrofoniin. Muut seitsemän neitosta katselivat häntä äänettöminä. Puhelimet soivat ja soivat tyhjyyteen patouttaen arvokkaita ohjeita Mami Janen tulevaisuuden suhteen. Sen mitä halusi sanoa Shatzy Shell sanoi vaihtaessaan tennistossut korkokenkiin.
-- No niin, jonkin ajan kuluttua tuosta ovesta astuvat sisään jättiläinen ja mykkä tyyppi, jolla ei ole tukkaa. He hajottavat kaiken ja kuristavat teidät puhelinjohdoilla. Jättiläisen nimi on Diesel ja mykän Poomerang. Tai sitten toisinpäin, en oikein muista. Oli miten oli, he eivät ole pahoja.
Eva Braunin valokuvan kehys oli punaista muovia ja sen takana oli kankaalla päällystetty taitettava tuki, jolla kuvan sai pysymään pystyssä tarpeen vaatiessa. Eva Braunilla todella oli Eva Braunin kasvot.
"Ymmärsitkö?"
"Joten kuten."
"Hän soitti pianoa valtavan kauppakeskuksen pohjakerroksessa, rullaportaiden alla. Lattialle oli levitetty punaista kokolattiamattoa ja sen päällä oli valkoinen piano. Hän soitti kuusi tuntia päivässä, frakkiin pukeutuneena. Ohjelmistoon kuului Chopinia ja Cole Porteria, sen kaltaista musiikkia, ja hän soitti kaikki ulkomuistista. Hänelle annettiin pieni kortti, johon oli painettu tyylikkäällä kirjasimella teksti Pianistimme palaa hetken kuluttua; kun hän lähti vessaan hän otti kortin esiin ja asetti sen pianon päälle. Sitten hän tuli takaisin ja alkoi taas soittaa. Hän ei ollut ilkeä niin kuin muut isät, ei siis sillä tavalla... Hän ei hakannut ketään, ei juonut eikä maannut sihteerinsä kanssa: hän ei tehnyt mitään sellaista. Hän ei ostanut edes autoa, hän piti huolen ettei omistanut liian uutta tai liian hienoa autoa, vaikka olisi voinut hankkia sellaisen. Mutta hän ei tehnyt sitä, luonnostaan, en usko että takana oli mitään tarkkaa suunnitelmaa, hän ei vain hankkinut sitä ja sillä hyvä. Hän ei tehnyt mitään sellaista, ja siinähän se ongelma olikin, ymmärrätkö? Ongelma syntyi siitä, että hän ei tehnyt mitään sellaista eikä mitään muutakaan: hän teki töitä ja siinä kaikki. Hän työskenteli ikään kuin elämä olisi loukannut häntä , ja hän olisi vetäytynyt ammattiinsa, joka merkitsi täydellistä epäonnistumista, vailla mitään halua irrottautua siitä. Se oli kuin musta aukko, onnettoman olotilan syöveri. Todellinen tragedia, koko murhenäytelmän ydin oli se, että tuohon aukkoon hän raahasi äitini ja minut oikein perinpohjaisesti, ihmeellistä sitkeyttä osoittaen. Hän omisti elämänsä jokaisen hetken, jokaisen eleensä todistaakseen pakkomielteenomaisesti oikeaksi tuhoisan teoreeman: sen, että hän oli sellainen kuin oli meidän kahden, äitini ja minun, takia, meidän vuoksemme. Koska me kaksi olimme olemassa, meidän syystämme, pelastaakseen meidät: siinä oli hänen idioottimainen teoreemansa, josta hän väsymättä muistutti meitä. Hänen elämänsä äitini ja minun luona ei ollut mitään muuta kuin yhtä päättymätöntä ja uuvuttavaa todistelua, jonka hän lisäksi suoritti tietoisesti mahdollisimman julmalla ja ovelalla tavalla, sanomatta koskaan sanaakaan. Asiasta ei koskaan puhuttu, hän ei koskaan viitannut siihen. Hän olisi voinut sanoa sen suoraan, mutta hän ei tehnyt sitä, ei lausunut edes yhtä sanaa. Se oli kauheaa ja julmaa, olla sanomatta mitään ja kuitenkin ilmentää sitä koko ajan: miten hän istui ruokapöydässä, mitä hän näki televisiossa -- jopa miten hän leikkautti tukkansa, puhumattakaan kaikesta siitä, mitä hän ei tehnyt, miltä hän näytti katsoessaan meitä...se oli julmaa, siitä voi tulla hulluksi ja minä olin tulossa hulluksi. Olin vasta lapsi eivätkä lapset osaa puolustautua; lapset ovat raivostuttavia mutta joidenkin asioiden suhteen heillä ei ole mitään suojaa: on kuin heitä hakkaisi. Mitä lapsi sille voisi? Ei yhtään mitään, enkä minäkään voinut tehdä muuta kuin tulla hulluksi. Eräänä päivänä äiti sitten kertoi minulle Eva Braunista. Se oli hyvä esimerkki: Hitlerin tytär. Äiti sanoi että minun piti ajatella Eva Braunia. Jos hän kerran selvisi, kyllä sinäkin selviät, äiti sanoi. Asia tuntui vähän oudolta, mutta kaikki oli johdonmukaista. Äiti kertoi, että kun Hitler lopulta tappoi itsensä myrkkypillerillä, Eva Braun teki myös itsemurhan. Hän oli mukana bunkkerissa ja kuoli yhdessä Hitlerin kanssa. Sillä kaikkein kauheimmassakin isässä on jotain hyvää, ja sitä hyvää on opittava rakastamaan. Ajattelin asiaa. Koetin kuvitella, missä Hitlerin hyvyys saattoi ilmetä. Keksin tarinoita aiheesta, kuten esimerkiksi että hän tulee illalla kotiin väsyneenä ja puhuu matalalla äänellä, istuu tulisijan ääreen ja tuijottaa tuleen, kuolemanväsyneenä. Kuvittelin olevani Eva Braun, tyttö jolla oli vaaleat palmikot ja jonka valkoiset sääret pistivät esiin hameen alta. Katselin Hitleriä vähän etäämpää, viereisestä huoneesta. Hän oli niin uskomattoman väsynyt, veri valui hänestä kaikkialle, hän oli hyvin komea asepuvussaan. Kun tarpeeksi kauan katsoi, veri hävisi ja näkyviin jäi vain ihmeellinen väsymys, jota katsoin ihaillen kunnes hän kääntyi minuun päin ja hymyili. Hän nousi ylös ja tuli minua kohti kantaen mukanaan häikäisevää väsymystään. Hän tuli ihan lähelleni ja käpertyi kylkeäni vasten: Hitler. Kuvottavaa. Hän kuiskasi minulle jotain saksaksi, ja silitti oikealla kädellään hiljaa hiuksiani. Niin karmivalta kuin se tuntuukin, hänen kätensä oli lempeä, lämmin ja pehmeä, siinä oli jonkinlaista viisautta. Se oli käsi, joka saattoi pelastaa ja jota voi rakastaa -- niin vastenmieliseltä kuin ajatus tuntuukin. Loppujen lopuksi tuota kättä oppi rakastamaan, lopulta ajattelin miten ihanaa että isäni oikea käsi koskettaisi lempeästi hiuksiani. Sepittelin mielessäni tuontapaisia kohtauksia. Tein sen harjoittelumielessä, ollakseni valmis, ymmärrätkö? Eva Braun oli kuntosalini. Ajan mittaan kehityin todella taitavaksi. Iltaisin tuijotin isää, joka istui pyjama päällään television edessä, kunnes näin Hitlerin pyjamassaan tv:n edessä. Pysäytin kuvan joksikin aikaa ja tallensin sen hyvin mieleeni. Sitten häivytin kuvan ja palasin isäni todellisiin kasvoihin: taivas miten lempeältä hän näytti, suunnattoman väsyneeltä ja onnettomalta. Vaihdoin taas Hitlerin kuvaan, palasin uudestaan isään, edestakaisin. Mielikuvituksen avulla pakenin kiduttavaa hiljaisuutta, kaikkea sitä paskaa. Ja menetelmäni toimi, lukuunottamatta muutamia harvoja kertoja. Se siitä. Monta vuotta myöhemmin luin aikakauslehdestä, ettei Eva Braun ollut Hitlerin tytär vaan rakastajatar. Tai vaimo, joka tapauksessa he makasivat yhdessä. Se oli kova isku. Pääni meni ihan sekaisin. Yritin yhdistää palasia uudelleen jollain tavoin, mutta se ei onnistunut. En saanut mielestäni kuvaa Hitleristä, joka lähestyi tuota pikkutyttöä ja alkoi suudella ja lääppiä inhottavalla tavalla, ja tuo tyttö olin minä, Eva Braun, ja mies olikin yhtäkkiä isäni. Kaikki oli yhtä kammottavaa sotkua. Temppu ei enää toiminut, vaan mureni palasiksi eikä ollut mitään keinoa saada sitä liimattua yhteen. Se loppui siihen. Lakkasin rakastamasta isääni ja sitä jatkui kunnes hän vaihtoi junaa, omien sanojensa mukaan. Hassu juttu. Hän vaihtoi junaa yhtenä tavallisena sunnuntaina. Hän soitti pianoa rullaportaiden alla, kun hänen viereensä tuli rouva, jolla oli paljon koruja ja joka oli hiukan huppelissa. Isä oli soittamassa kappaletta When we were alive, ja nainen alkoi tanssia siinä ihmisten edessä, ostoskassit kädessä ja autuas ilme kasvoillaan. Sitä jatkui puoli tuntia. Sitten hän vei isäni mukanaan, kokonaan pois luotamme. Kotona isä sanoi vain: olen vaihtanut junaa. Ollakseni ihan vilpitön voin sanoa, että tuolla hetkellä rakastin häntä taas pikkuisen. Olihan se aika vapauttavaa. Isä oli kammannut tukkansa latinorakastajan tapaan, jakaus suoraan vedettynä valkoisten hiusten keskellä, ja pannut uuden paidan päälleen. Olin vähällä rakastaa häntä taas vähän, hetken verran vain, se oli helpotus. Olen vaihtanut junaa. Yksi mitätön lause pyyhki pois kodin murhenäytelmän, joka oli kestänyt vuosikausia. Irvokasta. Mutta usein käy niin, oikeastaan melkein aina: lopulta sitä tajuaa, että tuska on ollut turhaa, että olemme kärsineet kuin elukat turhan takia. Kärsimys ei ollut oikein eikä väärin, ei hyvä eikä paha, se oli ainoastaan hyödytöntä. Ei jää muuta sanottavaa kuin: kärsin turhaan. Jos asiaa rupeaa ajattelemaan voi vaikka tulla hulluksi, parempi, ettei sitä ajattele. Ainoa mahdollisuus on olla ajattelematta sitä enää koskaan, ymmärrätkö?"
"Kutakuinkin."
"Onko hampurilainen hyvää?"
"On."
Loppujen lopuksi Diesel ja Poomerang eivät koskaan saapuneet CRB:n toimitaloon, koska Seitsemännen kadun ja Boulevard Bourdonin kulmassa he näkivät edessään, keskellä jalkakäytävää, mustasta kengästä irronneen piikkikoron, joka oli kierinyt siihen ties mistä ja lojui nyt liikkumatta kadulla kuin pienen pieni kallionnysä vaahtoavassa koskessa, jonka muodostivat lounastauolle vyöryvät ihmismassat.


2  

 
 
-- Pahus --, sanoi Diesel.
-- Mikä tuo on? --, ei-sanoi Poomerang.
-- Katso --, sanoi Diesel.
-- Pahus --, ei-sanoi Poomerang.
He tuijottivat tuota mustaa piikkikorkoa, ja saman tien he näkivät -- hetkeä myöhemmin väistämättömän välähdyksen mustasta nailonsukkaan verhotusta nilkasta -- askeleen, joka oli kadottanut koron, juuri tuon askeleen, sen rytmin ja tanssin, naispuolinen mittausharppi tummaa kiiltävää nailonia. He näkivät aluksi kahden hoikan säären tanssivan heiluriliikkeen, sitten pehmeän keinahduksen, jonka t-paidan peittämä povi oikaisi ja siirsi edelleen hiuksiin -- lyhyt musta tukka, ajatteli Diesel; lyhyt vaalea tukka, ajatteli Poomerang . Hiukset olivat suorat ja niin hennot että ne tanssivat tuossa tahdissa, joka heidän silmissään oli jo saanut naisen vartalon muodon, ihmiskunnan ja historian ulottuvuuden. Juuri silloin rytmi yllättäen murtui vähäiseen tahdin onnahdukseen, jonka aiheutti vähitellen irtoava korko: yhdellä askeleella se taipui ja seuraavalla se erkani kengästä ja koko rytmistä -- naisen, ihmiskunnan ja historian sykkeestä -- saaden aikaan pakollisen kadenssin (vaikka ei varsinaista kaatumista), jonka avulla oli mahdollista tavoittaa liikkumattomuuden tasapaino -- hiljaisuus. Heidän ympärillään kuhisi valtavasti ihmisiä, mutta mikään ei saanut heitä liikahtamaan paikoiltaan. Diesel seisoi entistä kumarampana, silmät maahan luotuina, Poomerang silittäen vasemmalla kädellään paljaaksi ajeltua päälakeaan; oikea käsi oli Dieselin housuntaskussa, kuten aina. He katsoivat mustaa piikkikorkoa, mutta näkivät itse asiassa naisen olemuksen murenevan ja tahdin hidastuvan ja näkivät hänen kääntyvän katsomaan taakseen ja sanovan -- Paska
uhraamatta ajatustakaan sille, että olisi pysähtynyt -- niin kuin kuka tahansa normaali nainen olisi tehnyt -- ja palannut takaisin, poiminut pudonneen koron, yrittänyt kiinnittää sitä paikalleen nojaten toisella kädellään liikennemerkkiin (kielletty ajosuunta). Nainen ei edes harkinnut tekevänsä mitään niin järkevää, vaan jatkoi sen sijaan kävelyään tyytyen sanomaan
-- Paska
samalla hetkellä kun hän kevyellä liikkeellä ja kävelyään keskeyttämättä riisui rikkoutuneen kengän jalastaan, sillä hän ei halunnut tärvellä kauneuttaan riitasoinnulla, jonka väistämätön ontuminen olisi aiheuttanut. Hänen tarunomainen hahmonsa sai heidän silmissään lopullisen vahvistuksen kun hän riisui toisenkin kengän -- tumma kromattuun nailoniin verhoutunut harppi vailla jalkineita -- ja heitti molemmat siniseen jätesäiliöön katsellessaan ympärilleen etsien sitä, minkä hän heti löysi: keltaisen ajoneuvon, joka hitaasti kulkee puistokäytävää ylöspäin. Nainen kohottaa kätensä, ranteesta luiskahtaa alaspäin jotain kultaista, keltainen auto näyttää suuntavilkkua ja pysähtyy. Hän nousee autoon ja sanoo osoitteen asettaessaan hoikan säärensä -- kengättömän jalkansa -- istuimelle niin että hameen helma nousee hetkeksi ja sen alta pilkistää sukan pitsireunus, joka katoaa muutamaksi sentiksi valkeaa reittä ja ilmestyy taas näkyviin alushousujen reunassa: pelkkä välähdys, joka kuitenkin tunkeutuu tummapukuisen herran silmiin. Tämä jatkaa kulkuaan, mutta hänen verkkokalvoonsa on tarttunut lämmin välähdys, joka korventaa hänen tajuntaansa ja törmää kovalla ryminällä hänen väsyneen aviomiehen uneliaisuutensa aitaukseen.
Niin siinä kävi, että Diesel ja Poomerang jäivät ihmettelemään tummapukuista miestä. Itse asiassa heitä veti puoleensa miehen hämmennys, joka liikutti heitä ja vei niin pitkälle, että he näkivät minkä värinen oli miehen sängynvierusmatto (ruskea) ja tunsivat sieraimissaan hänen keittiönsä hajun. He päätyivät istumaan hänen kanssaan ruokapöytään ja huomasivat, että vaimo nauroi liikaa television suoltamille sutkauksille tummapukuisen miehen kaataessa hänelle olutta lasiin. Itselleen mies oli varannut pullon huoneenlämpöistä, hiilihapotonta kivennäisvettä, jonka nauttimiseen hänet pakotti neljän kauan sitten kärsityn munuaiskiven muisto. He löysivät miehen kirjoituspöydän toiseksi ylimmästä laatikosta seitsemänkymmentäkaksi sivua keskeneräistä romaania, jonka otsikko oli Viimeinen vedonlyönti, sekä Dr. Mortensenin käyntikortin, jonka taustapuolelle oli painettu lilanvärisellä huulipunalla maalatut huulet. Herätyksestä huolehti Radio Nostalgia, taajuudella 102.4, ja yöpöydän lampun päällä oli himmentämässä valoa "Jumalan lasten" esitelehti, jossa käsiteltiin metsästyksen ja kalastuksen moraalittomuutta. Hehkulampun hiukan kärventämä otsikko oli: Teen teistä ihmisten kalastajia.
He penkoivat juuri rouvan Mortensenin alusvaatteita, kun banaali mielleyhtymä palautti heidän verenkiertoonsa muiston mustaan kiiltävään nailoniin verhotusta naisharpista. Voimakas isku sai heidät syöksymään päistikkaa takaisin keltaiselle taksille ja jäämään kadun varteen hiukan pökerryksissä järkyttävästä havainnosta, että keltainen taksi oli peruuttamattomasti hävinnyt kaupungin sisuksiin. Leveä katu oli täynnä autoja, mutta yhtään keltaista taksia ei ollut näkyvissä sen paremmin kuin takaistuimella istuvia taruolentojakaan.
-- Voi Kristus --, sanoi Diesel.
-- Kadonnut --, ei-sanoi Poomerang.
Mustan piikkikoron kuperalla pinnalla he katsoivat kokonaista kaupunkia, tuhansia katuja, satoja keltaisia autoja, sokeita.
-- Kadonnut --, sanoi Diesel.
-- Ehkä --, ei-sanoi Poomerang.
-- Kuin etsisi neulaa heinäsuovasta.
-- Etsitään, mutta ei autoa.
-- Niitä on tuhansittain.
-- Ei keltaista autoa.
-- Liian paljon autoja.
-- Ei autoa, vaan kenkiä.
-- Minne keltainen auto voi ajaa.
-- Kengät. Kenkäkauppaan.
-- Jonne hän halusi mennä.
-- Kenkäkauppa. Lähin kenkäkauppa.
-- Hän katsoi taksikuskia ja sanoi...
-- Ajakaa lähimpään kenkäkauppaan. Mustat piikkikorkokengät.
-- … paras kenkäkauppa tässä lähellä.
-- Toxon's, Neljännellä kadulla, toisessa kerroksessa. Naisten kenkiä.
-- Toxon's, totta hitossa.
He löysivät hänet peilin edestä, mustat korkokengät jalassa. Myyjä oli juuri sanomassa
-- Täydelliset.
Sen jälkeen he eivät enää kadottaneet häntä. He luetteloivat tuntikausia hänen eleitään ja ympärillä olevia esineitä kuin olisivat kokeilleet hajuvesiä. Kaikki oli heille jo läpeensä tuttua, kun he erään loputtoman illallisen jälkeen seurasivat häntä sänkyyn miehen kanssa, joka haisi kölninvedelle ja pani kaukosäätimellä yhä uudestaan soimaan Ravelin Boleron. Sängyn edessä oli akvaario, jossa oli lilanvärinen kala ja paljon typeriä kuplia. Mies rakasteli hartaan hiljaisuuden vallitessa: hän oli asettanut kultaisen vihkisormuksen yöpöydälle, viisi merkkikondomia sisältävän pakkauksen viereen. Nainen painoi kyntensä hänen selkäänsä, riittävän kovaa, jotta hän tunsi ne, riittävän pehmeästi, jottei niistä jäänyt jälkiä. Kun seitsemäs Bolero käynnistyi, hän sanoi
-- Suo anteeksi
liukui alas vuoteelta, pukeutui, pani mustat piikkikorkoiset kengät jalkaansa ja lähti, sanaakaan sanomatta. Viimeinen, mitä he hänestä näkivät, oli lempeästi sulkeutuva ovi.
Sade. Asfaltti kiiltävää kuin peili mustan piikkikoron ympärillä, kirkas silmä katsomassa heitä.
-- Sataa, sanoi Diesel.
He kohottivat katseensa: valo oli erilaista, harmaata; vähän ihmisiä, autonkumien ja lätäköiden ääniä. Litimärkiä kenkiä, vettä kaulaan asti. Kellot näyttivät hyödytöntä aikaa.
-- Mennään -, sanoi Diesel.
-- Mennään -, ei-sanoi Poomerang.
Diesel käveli vaivalloisesti ja hitaasti, raahaten vasenta jalkaa perässään. Valtava kenkä oli naurettava jalassa, joka muutti mieltään polven alapuolella ja taipui luonnottomasti vääristäen jokaisen askeleen kubistisen tanssin kuvioksi. Hänen oli vaikea hengittää, niin kuin pyöräilijän ylämäessä: hengitys oli epätahtia ja tuskaa. Poomerang osasi ulkoa tuon askelluksen ja tuon hengityksen. Hän piti niistä kiinni ja tanssi tyylikkäästi, näyttäen väsyneeltä kuin tangomaratoniin osallistuja.
Molemmat lähekkäin, ja mädäntyneitä kaupungin palasia kotimatkalla, liikennevalojen nestemäistä valoa, keskelle tietä pysäköityjä autoja, joista vesi valui putouksina, kengänkorko kadulla, yhä kauempana, kastunut silmä vailla luomia ja ripsiä, sammunut silmä.
Walt Disneyn valokuva oli vähän suurempi kuin Eva Braunin. Sen kehys oli vaaleaa puuta ja sen takana oli pieni taitettava tuki, jolla kuvan sai pysymään pystyssä tarpeen vaatiessa. Walt Disneyn tukka oli valkoinen, ja hän istui hymyillen leikkijunan päällä. Se oli lapsille tarkoitettu pikkujuna, jossa oli veturi ja monta vaunua. Se ei kulkenut raiteilla, vaan siinä oli kumipyörät. Se sijaitsi Disneylandissa, Anaheimissa, Kaliforniassa.
"Ymmärsitkö?"
"Enimmäkseen."
"Hän oli kaikkein suurin. Hirvittävän taantumuksellinen tietysti, mutta hän osasi käsitellä onnellisuutta, siinä oli hänen lahjakkuutensa. Hän osui suoraan onnellisuuteen, ilman mutkallisia välivaiheita, ja veti mukaansa ihan kaikki. Historian merkittävin onnellisuuden vuokraaja, jolla oli kaikille jotain tarjottavaa, jokaiselle makunsa mukaan, kaikkine ankka- ja kääpiö- ja bambitarinoineen. Hän vain ryhtyi tislaamaan koko sekasotkusta jotain, joka toimi. Jos joku kysyy, mitä onni on, täytyy lopulta myöntää -- vaikka se vähän etookin -- ei ehkä mitä se varsinaisesti on, mutta minkä makuista se on. Tarkoitan maulla sellaista kuin mansikan tai vadelman maku; onni maistuu siltä, niin se vain on. Olkoon kuinka valheellista tahansa, epäaitoa ja keinotekoista onnea edustavia kopioita, mutta upeita ne olivat, alkuperäistä parempia. Eikä sitäpaitsi ole mahdollista..."
"Sen pituinen se."
"Loppuiko se?"
"Kyllä."
"Millaista oli?"
"No jaa."
"Mennäänkö?"
"Mennään."
"Mennäänkö? Mennään."

Suomentanut Elina Suolahti

3