-- En tiedä…eivät ihmiset
yleensä kerro mitään tuollaista…
-- Minä pidin siitä. -- Älä viitsi… --
Ihan totta pidin, varsinkin siitä ketsuppijutusta…
-- Hän tarttui pulloon ja
kaatoi siitä vähäsen toisen lautaselle…
-- Aivan niin. -- Hän oli
pukeutunut kokonaan harmaaseen.
-- Hassua. -- Niin. -- Niin. --
Gould?
-- Mitä? -- Olen iloinen että soitit. -- Hei, odota... --
Täällä minä olen.
-- Mikä sinun nimesi on? -- Shatzy. -- Shatzy. --
Nimeni on Shatzy Shell.
-- Shatzy Shell. -- Kyllä. -- Eikä siellä ole
ketään, joka yrittää kietoa puhelimen johtoa kaulasi ympärille, eihän?
-- Ei
ole.
-- Kun he tulevat, muistathan etteivät he ole ilkeitä? -- Saat nähdä,
etteivät he tule.
-- Älä ole niin varma, kyllä he tulevat… -- Minkä takia,
Gould?
-- Diesel palvoo Mami Janea. Ja hän on kaksi metriä
neljäkymmentäseitsemän senttiä pitkä.
-- Hienoa. -- Riippuu tilanteesta.
Kun hän on
hyvin vihainen, hän ei ole ollenkaan upea. -- Onko hän
nyt
hyvin vihainen? -- Olisit itsekin vihainen, jos pitäisi äänestää
Mami Janen tappamisesta, ja Mami Jane olisi ihanneäitisi.
-- Mutta sehän on
vain lukijaäänestys, Gould.
-- Diesel sanoo, että se on petosta. Itse asiassa
kustantaja päätti jo kuukausia sitten, että Mami Jane kuolee, ja äänestys
järjestettiin vain lukijoiden hämäämiseksi.
-- Hän saattaa kyllä
erehtyä.
-- Diesel ei ole koskaan väärässä. Hän on jättiläinen. -- Miten
paljon jättiläinen?
-- Erittäin paljon. -- Seurustelin kerran yhden tyypin
kanssa, joka saattoi panna pallon koriin nousematta edes varpailleen.
--
Ihanko totta?
-- Mutta työkseen hän repi leffalippujen kantoja. --
Rakastitko häntä?
-- Miksi sinä tuollaista kysyt, Gould? -- Sanoit että
seurustelit hänen kanssaan. -- Kyllä, me oltiin yhdessä.
Kaksikymmentäkaksi päivää.
-- Mitä sitten tapahtui? -- En oikein
tiedä...kaikki oli vähän
monimutkaista. Ymmärrätkö? --
Ymmärrän...Dieselille kaikki on myös vähän monimutkaista.
-- Niin se vain
on.
-- Hänen isänsä piti teettää hänelle vessanpönttö mittojen mukaan, se
maksoi omaisuuden.
-- Johan minä sanoin, kaikki on vähän monimutkaista. --
Totta. Kun Diesel yritti mennä kouluun, Tatonissa, hän saapui paikalle
aamulla…
-- Gould? -- Niin? -- Voitko odottaa hetken, Gould? --
Okei.
-- Älä sulje puhelinta, ethän? -- Okei. Shatzy Shell painoi
puhelimen nappia, joka pitää linjan auki. Sitten hän kääntyi katsomaan
mieshenkilöä, joka seisoi pöydän vieressä ja tarkkaili häntä. Mies oli
kehittämis- ja myynninedistämisosaston päällikkö. Hänen nimensä oli
Bellerbaumer. Hän kuului ihmisiin, jotka imeskelevät silmälasinsankaa.
--
Herra Bellerbaumer?
Herra Bellerbaumer rykäisi selvittääkseen
kurkkunsa.
-- Neiti hyvä, ymmärtääkseni puhutte jättiläisistä. -- Aivan
oikein.
-- Puhelunne on kestänyt kaksitoista minuuttia ja te puhutte
jättiläisistä.
-- Kaksitoista minuuttiako? -- Eilen keskustelitte kaikessa
rauhassa kaksikymmentäseitsemän minuuttia pörssivälittäjän kanssa, joka lopulta
kosi teitä.
-- Hän ei tiennyt kuka Mami Jane on, ja minun täytyi… --
Edellisenä päivänä roikuitte puhelimessa tunnin ja yksitoista minuuttia ja
korjasitte jonkun kirotun pikkupojan läksyjä. Lopulta saitte vastaukseksi:
miksette tapa Ballon Macia?
-- Siinä voisi olla itua, ajatelkaapa
asiaa.
-- Neiti hyvä, tuo puhelin on CRB:n omaisuutta, ja teille maksetaan
siitä, että esitätte yhden ainoan kysymyksen: Pitääkö Mami Janen kuolla?
--
Yritän tehdä parhaani.
-- Niin minäkin. Joten erotan teidät palveluksesta,
neiti Shell.
-- Anteeksi kuinka? -- Minun on pakko erottaa teidät,
neiti.
-- Oletteko vakavissanne? -- Olen pahoillani. -- … -- … --
…
-- … -- Herra Bellerbaumer? -- Niin? -- Haittaako jos puhun
puhelun loppuun?
-- Minkä puhelun? -- Linjalla on poika, joka
odottaa.
-- … -- … -- Puhukaa vain puhelu loppuun. -- Kiitos. --
Olkaa hyvä.
-- Gould? -- Haloo? -- Minun täytyy varmaan lopettaa. --
Okei.
-- Sain juuri potkut. -- Hienoa. -- En ole siitä niin
varma.
-- No, ainakaan ne eivät kurista sinua. -- Ketkä? -- Diesel ja
Poomerang.
-- Se jättiläinenkö? -- Jättiläinen on Diesel. Poomerang on se
toinen, jolla ei ole tukkaa. Hän on mykkä.
-- Poomerang. -- Juuri niin.
Hän on mykkä. Hän ei siis puhu. Kuulee kyllä muttei puhu.
-- Heidät
pysäytetään sisäänkäynnin luona.
-- Yleensä ne kaksi eivät pysähdy
koskaan.
-- Kuule Gould… -- Niin. -- Pitääkö Mami Janen kuolla? --
Painukoot kaikki helvettiin.
-- "En osaa sanoa." Okei. -- Saanko sanoa
yhden asian, Shatzy?
-- Minun on nyt mentävä. -- Yksi juttu vain. -- No
sano sitten.
-- Se ruokala maantien varrella... -- Niin… -- Ajattelin,
että se voisi olla kiva paikka...
-- Nojaa… -- Voisin pitää siellä
syntymäpäiväjuhlat.
-- Missä mielessä? -- Huomenna on
syntymäpäiväni…voisimme mennä kaikki yhdessä sinne syömään, ehkä ne kaksi
harmaapukuista ovat vielä siellä, ne ketsuppityypit.
-- Aika kummallinen
ajatus, Gould.
-- Sinä, minä, Diesel ja Poomerang. Minä tarjoan. -- Enpä
oikein tiedä.
-- Voin vannoa että se on hyvä ajatus. -- Ehkä. --
85567418.
-- Mikä se on? -- Puhelinnumeroni. Soita minulle jos se sopii,
okei?
-- Ei uskoisi, että olet kolmetoistavuotias. -- Täytän vasta
huomenna kolmetoista, jos ollaan tarkkoja.
-- Niinhän se oli. -- Asia on
sitten sovittu.
-- Kyllä. -- Hyvä on. -- Gould? -- Niin? -- Hei
sitten.
-- Hei Shatzy. -- Hei hei. Shatzy Shell painoi nappia ja sulki
puhelimen. Häneltä meni vähän aikaa panna tavaransa laukkuun. Laukku oli
keltainen ja siihen oli kirjoitettu
Pelastakaa maapallo lakatuilta
varpaankynsiltä
. Hän otti mukaansa myös Walt Disneyn ja Eva Braunin
kehystetyt valokuvat. Ja pienen nauhurin, jota hän kuljetti aina mukanaan.
Silloin tällöin hän pani sen päälle ja puhui jotakin mikrofoniin. Muut seitsemän
neitosta katselivat häntä äänettöminä. Puhelimet soivat ja soivat tyhjyyteen
patouttaen arvokkaita ohjeita Mami Janen tulevaisuuden suhteen. Sen mitä halusi
sanoa Shatzy Shell sanoi vaihtaessaan tennistossut korkokenkiin.
-- No niin,
jonkin ajan kuluttua tuosta ovesta astuvat sisään jättiläinen ja mykkä tyyppi,
jolla ei ole tukkaa. He hajottavat kaiken ja kuristavat teidät puhelinjohdoilla.
Jättiläisen nimi on Diesel ja mykän Poomerang. Tai sitten toisinpäin, en oikein
muista. Oli miten oli, he eivät ole pahoja.
Eva Braunin valokuvan kehys oli
punaista muovia ja sen takana oli kankaalla päällystetty taitettava tuki, jolla
kuvan sai pysymään pystyssä tarpeen vaatiessa. Eva Braunilla todella oli Eva
Braunin kasvot.
"Ymmärsitkö?" "Joten kuten." "Hän soitti pianoa
valtavan kauppakeskuksen pohjakerroksessa, rullaportaiden alla. Lattialle oli
levitetty punaista kokolattiamattoa ja sen päällä oli valkoinen piano. Hän
soitti kuusi tuntia päivässä, frakkiin pukeutuneena. Ohjelmistoon kuului
Chopinia ja Cole Porteria, sen kaltaista musiikkia, ja hän soitti kaikki
ulkomuistista. Hänelle annettiin pieni kortti, johon oli painettu tyylikkäällä
kirjasimella teksti
Pianistimme palaa hetken kuluttua; kun hän lähti
vessaan hän otti kortin esiin ja asetti sen pianon päälle. Sitten hän tuli
takaisin ja alkoi taas soittaa. Hän ei ollut ilkeä niin kuin muut isät, ei siis
sillä tavalla... Hän ei hakannut ketään, ei juonut eikä maannut sihteerinsä
kanssa: hän ei tehnyt mitään sellaista. Hän ei ostanut edes autoa, hän piti
huolen ettei omistanut liian uutta tai liian hienoa autoa, vaikka olisi voinut
hankkia sellaisen. Mutta hän ei tehnyt sitä, luonnostaan, en usko että takana
oli mitään tarkkaa suunnitelmaa, hän ei vain hankkinut sitä ja sillä hyvä. Hän
ei tehnyt mitään sellaista, ja siinähän se ongelma olikin, ymmärrätkö? Ongelma
syntyi siitä, että hän ei tehnyt mitään sellaista eikä mitään muutakaan: hän
teki töitä ja siinä kaikki. Hän työskenteli
ikään kuin elämä olisi loukannut
häntä
, ja hän olisi vetäytynyt ammattiinsa, joka merkitsi täydellistä
epäonnistumista, vailla mitään halua irrottautua siitä. Se oli kuin musta aukko,
onnettoman olotilan syöveri. Todellinen tragedia, koko murhenäytelmän ydin oli
se, että tuohon aukkoon hän raahasi äitini ja minut oikein perinpohjaisesti,
ihmeellistä sitkeyttä osoittaen. Hän omisti elämänsä jokaisen hetken, jokaisen
eleensä todistaakseen pakkomielteenomaisesti oikeaksi tuhoisan teoreeman: sen,
että hän oli sellainen kuin oli meidän kahden, äitini ja minun,
takia,
meidän
vuoksemme. Koska me kaksi olimme olemassa, meidän syystämme,
pelastaakseen meidät: siinä oli hänen idioottimainen teoreemansa, josta hän
väsymättä muistutti meitä. Hänen elämänsä äitini ja minun luona ei ollut mitään
muuta kuin yhtä päättymätöntä ja uuvuttavaa todistelua, jonka hän lisäksi
suoritti tietoisesti mahdollisimman julmalla ja ovelalla tavalla, sanomatta
koskaan sanaakaan. Asiasta ei koskaan puhuttu, hän ei koskaan viitannut siihen.
Hän olisi voinut sanoa sen suoraan, mutta hän ei tehnyt sitä, ei lausunut edes
yhtä sanaa. Se oli kauheaa ja julmaa, olla sanomatta mitään ja kuitenkin
ilmentää sitä koko ajan: miten hän istui ruokapöydässä, mitä hän näki
televisiossa -- jopa miten hän leikkautti tukkansa, puhumattakaan kaikesta
siitä, mitä hän ei tehnyt, miltä hän näytti katsoessaan meitä...se oli julmaa,
siitä voi tulla hulluksi ja minä olin tulossa hulluksi. Olin vasta lapsi eivätkä
lapset osaa puolustautua; lapset ovat raivostuttavia mutta joidenkin asioiden
suhteen heillä ei ole mitään suojaa: on kuin heitä hakkaisi. Mitä lapsi sille
voisi? Ei yhtään mitään, enkä minäkään voinut tehdä muuta kuin tulla hulluksi.
Eräänä päivänä äiti sitten kertoi minulle Eva Braunista. Se oli hyvä esimerkki:
Hitlerin tytär. Äiti sanoi että minun piti ajatella Eva Braunia. Jos hän kerran
selvisi, kyllä sinäkin selviät, äiti sanoi. Asia tuntui vähän oudolta, mutta
kaikki oli johdonmukaista. Äiti kertoi, että kun Hitler lopulta tappoi itsensä
myrkkypillerillä, Eva Braun teki myös itsemurhan. Hän oli mukana bunkkerissa ja
kuoli yhdessä Hitlerin kanssa. Sillä kaikkein kauheimmassakin isässä on jotain
hyvää, ja sitä hyvää on opittava rakastamaan. Ajattelin asiaa. Koetin kuvitella,
missä Hitlerin hyvyys saattoi ilmetä. Keksin tarinoita aiheesta, kuten
esimerkiksi että hän tulee illalla kotiin väsyneenä ja puhuu matalalla äänellä,
istuu tulisijan ääreen ja tuijottaa tuleen, kuolemanväsyneenä. Kuvittelin
olevani Eva Braun, tyttö jolla oli vaaleat palmikot ja jonka valkoiset sääret
pistivät esiin hameen alta. Katselin Hitleriä vähän etäämpää, viereisestä
huoneesta. Hän oli niin uskomattoman väsynyt, veri valui hänestä kaikkialle, hän
oli hyvin komea asepuvussaan. Kun tarpeeksi kauan katsoi, veri hävisi ja
näkyviin jäi vain ihmeellinen väsymys, jota katsoin ihaillen kunnes hän kääntyi
minuun päin ja hymyili. Hän nousi ylös ja tuli minua kohti kantaen mukanaan
häikäisevää väsymystään. Hän tuli ihan lähelleni ja käpertyi kylkeäni vasten:
Hitler. Kuvottavaa. Hän kuiskasi minulle jotain saksaksi, ja silitti oikealla
kädellään hiljaa hiuksiani. Niin karmivalta kuin se tuntuukin, hänen kätensä oli
lempeä, lämmin ja pehmeä, siinä oli jonkinlaista viisautta. Se oli käsi, joka
saattoi pelastaa ja jota voi rakastaa -- niin vastenmieliseltä kuin ajatus
tuntuukin. Loppujen lopuksi tuota kättä oppi rakastamaan, lopulta ajattelin
miten ihanaa että isäni oikea käsi koskettaisi lempeästi hiuksiani. Sepittelin
mielessäni tuontapaisia kohtauksia. Tein sen harjoittelumielessä, ollakseni
valmis, ymmärrätkö? Eva Braun oli kuntosalini. Ajan mittaan kehityin todella
taitavaksi. Iltaisin tuijotin isää, joka istui pyjama päällään television
edessä, kunnes näin Hitlerin pyjamassaan tv:n edessä. Pysäytin kuvan joksikin
aikaa ja tallensin sen hyvin mieleeni. Sitten häivytin kuvan ja palasin isäni
todellisiin kasvoihin: taivas miten lempeältä hän näytti, suunnattoman
väsyneeltä ja onnettomalta. Vaihdoin taas Hitlerin kuvaan, palasin uudestaan
isään, edestakaisin. Mielikuvituksen avulla pakenin kiduttavaa hiljaisuutta,
kaikkea sitä paskaa. Ja menetelmäni toimi, lukuunottamatta muutamia harvoja
kertoja. Se siitä. Monta vuotta myöhemmin luin aikakauslehdestä, ettei Eva Braun
ollut Hitlerin tytär vaan rakastajatar. Tai vaimo, joka tapauksessa he makasivat
yhdessä. Se oli kova isku. Pääni meni ihan sekaisin. Yritin yhdistää palasia
uudelleen jollain tavoin, mutta se ei onnistunut. En saanut mielestäni kuvaa
Hitleristä, joka lähestyi tuota pikkutyttöä ja alkoi suudella ja lääppiä
inhottavalla tavalla, ja tuo tyttö olin minä, Eva Braun, ja mies olikin yhtäkkiä
isäni. Kaikki oli yhtä kammottavaa sotkua. Temppu ei enää toiminut, vaan mureni
palasiksi eikä ollut mitään keinoa saada sitä liimattua yhteen. Se loppui
siihen. Lakkasin rakastamasta isääni ja sitä jatkui kunnes hän vaihtoi junaa,
omien sanojensa mukaan. Hassu juttu. Hän vaihtoi junaa yhtenä tavallisena
sunnuntaina. Hän soitti pianoa rullaportaiden alla, kun hänen viereensä tuli
rouva, jolla oli paljon koruja ja joka oli hiukan huppelissa. Isä oli
soittamassa kappaletta
When we were alive, ja nainen alkoi tanssia
siinä ihmisten edessä, ostoskassit kädessä ja autuas ilme kasvoillaan. Sitä
jatkui puoli tuntia. Sitten hän vei isäni mukanaan, kokonaan pois luotamme.
Kotona isä sanoi vain: olen vaihtanut junaa. Ollakseni ihan vilpitön voin sanoa,
että tuolla hetkellä rakastin häntä taas pikkuisen. Olihan se aika vapauttavaa.
Isä oli kammannut tukkansa latinorakastajan tapaan, jakaus suoraan vedettynä
valkoisten hiusten keskellä, ja pannut uuden paidan päälleen. Olin vähällä
rakastaa häntä taas vähän, hetken verran vain, se oli helpotus. Olen vaihtanut
junaa. Yksi mitätön lause pyyhki pois kodin murhenäytelmän, joka oli kestänyt
vuosikausia. Irvokasta. Mutta usein käy niin, oikeastaan melkein aina: lopulta
sitä tajuaa, että tuska on ollut turhaa, että olemme kärsineet kuin elukat
turhan takia. Kärsimys ei ollut oikein eikä väärin, ei hyvä eikä paha, se oli
ainoastaan
hyödytöntä. Ei jää muuta sanottavaa kuin: kärsin turhaan.
Jos asiaa rupeaa ajattelemaan voi vaikka tulla hulluksi, parempi, ettei sitä
ajattele. Ainoa mahdollisuus on olla ajattelematta sitä enää koskaan,
ymmärrätkö?"
"Kutakuinkin." "Onko hampurilainen
hyvää?"
"On." Loppujen lopuksi Diesel ja Poomerang eivät koskaan saapuneet
CRB:n toimitaloon, koska Seitsemännen kadun ja Boulevard Bourdonin kulmassa he
näkivät edessään, keskellä jalkakäytävää, mustasta kengästä irronneen
piikkikoron, joka oli kierinyt siihen ties mistä ja lojui nyt liikkumatta
kadulla kuin pienen pieni kallionnysä vaahtoavassa koskessa, jonka muodostivat
lounastauolle vyöryvät ihmismassat.
|